Näyttelyn henkisenä kulmakivenä on Viron taidemuseon restauraattorin ja konservoijan Hilkka Hiiopin väitöskirja nykytaiteen restauroinnin ongelmista. Näyttelyyn liittyy yleisötilaisuuksia ja konferenssi.

”Näyttelyssä toteutetaan yksi niistä skenarioista, joilla vallitsevassa pluralismissa toteutetaan nykytaiteen kehityssuuntia yhteen vetävää katsausta ja otetaan mukaan eri tekniikoiden tai ideologioiden perusteella ryhmittyneitä taiteilijoita ja instituutioita”, toteaa näyttelyn ideoija, taidemuseo Kumun kuraattori Eha Komissarov.

Komissarov esittelee kuratoimassaan näyttelyosassa uusklassisia virtauksia virolaisessa maalausscenessä, selvittää Tarton maalaussceneä perinteiden tulkkina, kuvailee kaupungin merkitystä nykytaiteen toiminnan käyttövoimana ja jatkaa osallistuvan taiteen teemaa. Näyttelyssä esitellään myös merkittävä scene, Viron nykytaiteen museon myöntämä Köler Prize, jonka sai ensimmäisenä Jevgeni Zolotkon installaatio vuonna 2011.

Viime vuosina katsausnäyttelyiden ja taidetta esittelevien näyttelyiden luotettavuus on ollut kiivaan keskustelun kohteena. Kuraattorien mukaan tämän johtuu nykytaiteen tuotantotapojen muuttumisesta. Gallerioiden, taidetehtaiden ja taidehallien infrastruktuurit osallistuvat taiteen tekemiseen niiden omissa tiloissa järjestettäviä näyttelyitä varten.

Taidemaailman laajenemiseen liittyy rakenteettomuus ja pirstaleisuus, ja taidekeskukset ja keskenään järjestäytyneiden taiteilijoiden ja taiteentekijöiden yhteisön roolit liittyvät usein joko marginaalisiin alakulttuureihin tai elämäntapaetsintään, joita laajemmalle suuntautunut taiteen kuluttaja kieltäytyy jakamasta. Myös totutusti kulttuuriperinteiden säilyttäjänä ja tunnetuksi tekijänä toimivan museon rooli on muuttunut, ja nykytaidetta esittelevä museo toimii aloitteentekijänä uusien teosten luomisessa, mistä voi myös käyttää nimitystä paikkaspesifinen taide.

”1900-luku siirsi ratkaisevasti taiteentekemisen rajoja – perinteisestä käsityöhön ja materiaaleihin pohjautuvasta alasta painopiste siirtyi konseptioihin, tunteisiin, ongelmanasetteluihin, prosessiin, toisin sanoen kaikkeen abstraktiin”, toteaa Viron taidemuseon konservaattori ja restauroijan Hilkka Hiiop. ”Nykytaiteen käytäntöjen hetkellistä ja dynaamista luonnetta on vaikea sovittaa perinteisen museon säilyttämisjärjestelmään. Tässä yhteydessä herää runsaasti kysymyksiä nykytaiteen pysymättömien materiaalien ja materiaa selittävien ajatuksellisten, kontekstuaalisten, assosiatiivisten ja muiden tasojen konservoinnista, keräämisestä ja säilyttämisestä.”

Kansainvälisesti yleistynyt ”scenen” käsite on johdettu Pierre Bourdieun taiteen kenttiä käsittelevästä teoriasta, jossa kenttä on melko itsenäinen universumi, joka on väistämättä sidoksissa toisiin alueisiin.
Englanti-viro-idiomisanakirjassa sana scene määritellään tapahtumapaikan tai tilanteen kuvaajana, mutta sceneä on onnistuneesti sovellettu maailmanlaajuisesti yhteistuumin nimityksenä suppeammalle taidekentälle.

Rael Artelin kuratoimassa näyttelytilassa nimeltä Räjähdys Pärnussa tarjotaan tiukan kronologinen yleiskuva kehityskulusta Pärnussa vuodesta 1993 nykypäivään saakka. 1990-lukua ja 2000-luvun alkua voi pitää hyvin intensiivisenä taiteentekemisen ja näyttelytoiminnan aikana – silloin järjestettiin valtavasti näyttelyitä ja tapahtumia. Näyttelyssä ovat esillä taiteilijat Mila Balti (1970), Billeneeve (1975), Janno Bergmann (1975), Andrus Joonas (1970), Toomas Kuusing (1976), Marianne Männi (1981), Non Grata, Pusa (1979), Tanel Saar (1979), Siram (1968), Sorge (1963), Rauno Teider (1978), Ville-Karel Viirelaid (1981) ja Jasper Zoova (1975).

Näyttelyosioon Vanhoja uutisia on koottu virolaista taidetta, jonka lähtökohtana ja teemana on nyky-Viron sosiaalinen todellisuus. Siinä käsitellään seuraavia arkielämän ilmiöitä: nousukausi ja talouskriisi, vähemmistön oikeuksia koskeva keskustelu, työ ja työttömyys, luokkakysymykseksi muodostunut kansallisuuskysymys sekä kulutus. Esillä on töitä seuraavilta taiteilijoilta: Peeter Allik (1966), Alexei Gordin (1989), Johnson ja Johnson (perustettu 2005), Flo Kasearu (1985), Marge Monko (1976), Fideelia-Signe Roots (1976), Anna-Stina Treumund (1982).

Ensimmäinen kuraattori Kati Ilveksen käsittelemistä sceneistä on Graafinen suunnittelu akselilla Tallinna–Amsterdam, joka tarkastelee virolaistaustaisten, hollantilaisissa design-alan oppilaitoksissa (lähinnä Gerrit Rietveldin akatemiassa) oppinsa saaneiden muotoilijoiden toimintaa. Näyttely keskittyy asenteiden yhteenvetoon ja kartoittamiseen. Keskiössä on kokeellinen graafinen design. Esillä ovat mm. Indrek Sirkel, Mikk Heinsoo, Anu Vahtra, Elisabeth Klement, Margo Niit, Laura Pappa ja Koit Randmäe.

Toinen Ilveksen kuratoima scene on Tarttolainen tekstitaide ja psykogeografia; EKSP, johon sisältyy teksti- ja kielikokeiluja, mutta myös paikan metaforia. Kyseessä on Tarttoon sijoittuva ilmiö, mutta monien taiteilijoiden tausta on taiteen sijasta filosofiassa, semiotiikassa tai muissa humanistisissa tieteissä. Scenelle on tyypillistä sekä aktiivinen puuttuminen kieleen että kokeileva paikka-, historia- tai tieteenalakäsitys. Hyvänä esimerkkinä on Erkki Luukin kokeileva runous, Kiwan kielelliset leikit, tieteellisen konferenssin tavanomaisen totisuuden absurdiksi muuttava Kansainvälinen konferenssi, tieteellinen konferenssi, Toomas Thetloffin Totuus ja okseus, chaneldiorin ja Erkki Luukin Tammiyö.

Viron taidescenejen arkeologia ja tulevaisuus -näyttely on saanut tukea Viron kulttuurirahastolta.

Näyttely Viron taidesc Viron taideskenejen arkeologia ja tulevaisuus scenejen arkeologia ja tulevaisuus on esillä taidemuseo Kumussa 30.12.2012 saakka.